Selma Kilven puhe Ikikaiku-elämänperintösäätiön viikonlopputapahtumassa Tampereella, Annikin korttelissa 16. huhtikuuta 2023

Olennossa jonka tässä näette, on enemmän muita olentoja kuin niin kutsutun ”sapiens”-lajin soluja. Suolistossani ja ihollani on lukemattomia muita, joilla on oma suuntansa. Minun tietoisuuteni ei niitä ohjaile. Ne ohjailevat minua, vaikuttavat tunteisiini ja niiden kautta ajatuksiini. Näkemänne sapiens ei selviäisi hengissä ilman muodostamansa ekosysteemin muita lajeja.

Ihminen on niin kutsuttu holobiontti, eri eliolajien muodostama kokonaisuus. Kun ymmärrämme tämän, voimme nähdä, että on mahdotonta sanoa, missä kulkevat yksilön rajat. Olemme ravinnon ja hengityksen kautta erottamaton osa elonkirjon verkkoa, elävää planeettaa. Kaikki rikkautemme on peräisin tältä siniseltä planeetalta. Emme ole luoneet niitä irrallisina ihmisolentoina vaan osana verkostoa, jota ilman emme ole olemassa. Luomme todellisuutta yhdessä muiden olentojen kanssa. Olemme luojia. Luoja. Voi Luoja!

Ugrilaiset kansat näkivät ihmiskunnan yhtenä olentona, ihmisenä, joka katsoo maailmaa tuhansin, nykyisin jo miljardein silmin. Olemme yhtä, mutta silti pysyvästi erimielisiä. Katsomme maailmaa silmillä, joiden kyky erottaa valon aallonpituuksia ei ole yhteneväinen. Näemme eri tavoin. Kuulemme maailmaa korvilla, joiden kyky erottaa äänialtoja ei ole yhteneväinen. Kuulemme eri tavoin. Tietoisuutemme tavoittaa vain pienen osan ympäröivän todellisuuden viesteistä. Elämänpolkumme on rakentanut aivoihimme suodattimia, joiden avulla kykenemme tulkitsemaan tekemiämme havaintojamme. Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on. Kerromme omaa tarinaamme omasta, kapeasta kanavastamme.

Otan esimerkin. Kaksi ihmistä keskustelee. Toinen on alkoholistiperheen lapsi, joka on oppinut, että kun vanhemmat ryyppäävät äänen voimakkuus nousee ja rytmi kiihtyy, kohta rytisee ja jotakuta satuu. Toinen innostuu helposti kiihkeisiin keskusteluihin ja on väkivaltaisessa parisuhteessa oppinut pelkäämään hiljaisuutta, jonka alla kytee äkkiarvaamatta purkautuva tulivuori. He kuvailevat keskustelutilannetta jälkikäteen näin: ”Tunnelma oli uhkaava ja pelottava. En muista kaikkea mitä sanottiin” ja ”Olipa innostava keskustelu. Sain paljon uusia ajatuksia, joiden soveltamista nyt kehittelen eteenpäin”. Kumpi valehtelee?

Ihmismielen tieteellinen tutkimus lähestyy nyt tietoisuuden ymmärtämisen aluetta, jolla useimmat kestävät alkuperäiskulttuurit ovat aina olleet. Tiede ei milloinkaan kykene tyhentävästi ilmaisemaan, miltä tuntuu olla toinen. Voimme kuvantaa lepakon tapaa hahmottaa maailmaa, mutta emme voi milloinkaan täysin tietää, miltä tuntuu olla lepakko. Emme voi tietää edes, miltä tuntuu olla tuo toinen, vieressäni istuva. Meillä on kaikilla oma kanavamme maailmaan, oma mieli. Ja se on eri kuin tuon toisen mieli. Olemme eri mieltä, erimielisiä. Tämä on ainoa kestävä lähtökohta yhteistoiminnalle. Meidän on jatkuvasti törmäytettävä kanaviemme seinämiä, murrettava suodattimiamme, jotta voimme edes hiukan raottaa reittiä yhteiseen mieleen. Tietoisuus tietoisuutemme rajallisuudesta on ainoa tie toiseuteen.

Minä kertoo tarinaa, joka on minulle tosi nyt, mutta se ei ole totuus maailmasta. Suomen kielen sana ymmärtää viestii kauniisti siitä, kuinka asia otetaan haltuun ympäröimällä se, katsomalla sitä kaikista suunnista. Kukaan meistä ei yksinään voi ymmärtää paljoakaan. Jotta voisin ymmärtää ilmiön, minun on kuunneltava ja yritettävä ymmärtää niitä, jotka katsovat sitä muista suunnista. Ja sitten vielä tämä todellisuus ympärillämme kaiken aikaa muuttuu. Edes niin kutsutut luonnonlait eivät olekaan muuttumattomia!

Aina silloin tällöin tulee joku, joka sanoo, että minun tarinani on totuus, johon kaikkien muiden tulee uskoa. On tullut joku, joka on sanonut, että ”minun jumalani on tosi jumala, jota teidän tulee palvella, ja tämä tosi jumala on antanut nämä maat hallitsijalle”. Hallitsija on jakanut maata vasalleilleen ja kerännyt veroja alamaisiltaan. On syntynyt eriarvoisuutta. Eriarvoisuus on synnyttänyt riistoa. Riistoa palvelemaan on tarvittu vaihtotaloutta, kaupankäyntiä ja lopulta raha- ja korkojärjestelmiä. Kaikki tämä on ihmisten keskenään sopimaa. Se ei ole elonkirjon olentojen yhdessä luomaa, Luojan luomaa.

Ihmisen elämäntapa on aina valinta. Voin valita perustuuko elämäntapani ihmisten kuvitteellisiin sopimuksiin vai elonkirjon verkostoon. Valtajärjestelmä on tehnyt ihmiskunnan fiktiosta niin helpon valinnan, että siitä on tullut monille itsestäänselvyys. On unohdettu, että epätasa-arvo, planeetaarinen riisto ja rahatalous on valinta. On unohdettu, että on mahdollista valita toisin. Helppoa se ei ole. Hallinnan logiikka ei oikein suvaitse ulkopuolelle jättäytyviä.

Ikikaiku-elämänperintösäätiö on perustettu, jotta voisi olla mahdollista ryhtyä yhdessä tutkimaan sitä menetettyä aluetta, jossa ihminen elää osana elonkirjon verkostoa. Säätiö ei edellytä, että kaikki muuttavat metsään ja ryhtyvät elämään yhteisöllistä ja omavaraista elämää, vaan se pyrkii mahdollistamaan, että edes jotkut voisivat lähteä tutkimusretkelle tähän suuntaan. Että voisimme elvyttää perinteisiä ja löytää uusia tapoja luoda vapaita ja vastuulliseen aikuisuuteen vihkiviä yhteisöjä, joissa eletään itseä, toinen toistaan ja kaikkeutta ympärillä kuunnellen ja kunnioittaen. Jos löydämme kokonaisvaltaisesti kestäviä elämäntapoja, jatkossa tämän toisen todellisuuden valinta voisi olla hiukan helpompaa useammille.

Säätiön ensimmäiset vuodet ovat olleet kompurointia. Emme ole osanneet rakentaa sosiokraattista yhteisöä palvelemaan maalle ja yhteisölle omistautumisen tarkoitusta. Toivon silti edelleen, että voimme vielä oppia. Siihen tarvittaisiin monenlaisia ihmisiä. Etenkin niitä, jotka edelleen haluavat elää ihmisfiktiossa, mutta näkevät silti arvon myös toisenlaisessa olemisen tavassa ja haluavat olla mahdollistamassa sitä lahjoittamalla tätä tarkoitusta varten aikaansa, taitojaan tai varallisuuttaan.

Yksi säätiön sisäisistä ristiriidoista on rahatalouden ulkopuolella elämisen mahdollistaminen rahataloudesta käsin. Miten tehdään varainhankintaa, jos perimmäinen ajatus on, että emme osta emmekä myy mitään?

Toinen risitriita on, että rahatalouden ulkopuolella elämisen mahdollistavan säätiön perustamista varten on pitänyt hankkia rahaa työtä tekemällä ja myös hieman perimällä. Olen pistänyt kaiken yhden kortin varaan, ja voi olla, että oman elämäni osalta valtakulttuurin näkökulmasta hävinnyt: enää ei ole rahaa, ei uraa, mutta ei myöskään sitä kaipaamaani yhteisöllistä, kokonaisvaltaisesti kestävää kotia. Matka on sentään ollut huikean rikastuttava. Vain vaihtuvien yhteisöjen paineissa ja törmäyksissä metsässä elämällä olisin voinut nähdä kaiken sen, mitä nyt näen. Olen hyvin onnistuneesti syrjättänyt itseni rahataloudesta.

Olen käyttänyt suurta valtaa säätiön perustamisvaiheessa. Koska olen anarkistinen idealisti, myös säätiön tarkoituksesta on muotoutunut melko anarkistinen ja idealistinen. Käyttämäni vallan varjo seuraa edelleen: minulla on vaikeuksia tulla kuulluksi ja ymmärretyksi siinä, miten kokonaisvaltaisen kestävyyden ymmärrän. Vaikeaa on ollut yhtäältä tehdä näkyviksi ja ymmärretyiksi ne peruskivet, jotka säätiön perustamisella on muurattu muuttumattomiksi – sosiokratia ja yhteisölliseen, kokonaisvaltaiseen kestävyyteen pyrkiminen – ja toisaalta rakentaa luottamusta siihen, että kaikki muu on haastettavissa ja sosiokraattisella päätöksellä muutettavissa. Päätöksiä tekevät ne, joita ne koskevat. Demokraattiseen väkivaltaan tottuneen on vaikea sisäistää sosiokratian ajatusta siitä, että asema, arvo tai tehtävä eivät anna erityisasemaa päätöksenteossa. Toisaalta säätiön yhteisen pyrinnön yhteinen muotoilu, johtolause ei voi olla ristiriidassa säätiön tarkoituksen kanssa. Ja sen asettamisessa olen vahvasti käyttänyt valtaa. Fundamentalisti-idealistianarkistin neuropsykologisella rakenteellani taivun huonosti tinkimään periaatteistani. Säätiön tarkoituksen muuttaminen elinaikanani voi olla mahdottoman vaikeaa. Toivon, että vapaita yhteisöjä vielä syntyy puolustamaan tarkoitusta ja periaatteita niin, ettei säätiön muuttaminen viherpestyksi ekoteknologialiiketoiminnaksi onnistu.

En ole perustanut säätiötä pelkästään päästäkseni itse elämään sitä elämää, johon ymmärrykseni mukaan ihminen on tarkoitettu, vaan jotta edes joku joskus tulevaisuudessa saisi mahdollisuuden siihen. Omalta osaltani tämän toiveen toteutuminen näyttää tällä hetkellä varsin epätodennäköiseltä. Säätiö on siis perustettu tulevia sukupolvia varten. Vastuulliseen aikuisuuteen vapautuminen vaatinee yhteisöltä todennäköisesti useamman sukupolven ajan.

Ihminen ei tule kestävällä tavalla toimeen yksin. Vapaassa ja vastuullisessa yhteissössä palvellaan yhteisöä ja ympäristöä eri ikävaiheissa eri tavoin. Yksinäinen, varaton ja sairasteleva mumma ei voi vuosia kannatella 20 hehtaarin metsäpuutarhaa muita maalle ja yhteisölle omistautuvia odotellen. Rasitus on murtanut kaksi lannerangan alinta nikamaa. En pärjää säätiön perustamispääomaksi ja ensimmäiseksi omistautumispaikaksi lahjoitetussa Tärkkilässä yksin. En kykene rakentamaan sinne mitään. Minulla ei ole varallisuutta vastata kaikista kokonaisuuden kuluista yksin. Olen väsynyt yksinäiseen elämääni. Toivoa tuo viimeinkin hyvään vauhtiin päässyt Tärkkilän Tuki ry sekä näkymä Omavaraopiston kaltaisen opistolinjan käynnistymiseen Tärkkilässä keväällä 2024.

Toisinaan jaksan vielä leikkiä kirjailijaa huolimatta siitä, kustannetaanko, luetaanko tai ymmärretäänkö tekstiäni koskaan. Kirjoitan ”Omistautujan käsikirjaa”, joka on kirjallinen epäsikiö: manifesti, kuolemantaito-opas, oppikirja, esseekokoelma, runokirja ja satukirja yksissä kansissa.

Takakannen teksti voisi kuulua vaikka näin:

”Voiko yhteisö nostaa paikan hengen kannattelemaan omavaraista elämää oman elinympäristönsä ehdoilla? Vieläkö voimme kasvattaa sukupolvia, jotka oppivat heitä ruokkivan ja lääkitsevän monimuotoisuuden ympärillään kuin äidinkielen. Onko paluu vastuulliseen aikuisuuteen vihkiviin, vapaisiin yhteisöihin vielä mahdollinen? Mitä se meiltä edellyttäisi?

Tärkkilän Sampo on Suomen kansan vanhojen runojen myyttisestä maailmasta ammentava yhteisöllinen kuolemantaidon opas vastuun kautta vapautuvan paikan hengen nostamiseen. Se haastaa kulutuskulttuurin ytimen Maslowin tarvehierarkiaa myöten: Mitä väliä on sillä ruokitaanko ihmisruumista ja pidetäänkö sitä lämpimänä, jos sen elämä on vailla mieltä ja sielua?

Asiasanat: syväekologia, panpsykismi, kosmopsykismi”

Voin paljastaa, että teksti alkaa sanoilla ”En haluaisi kirjoittaa tätä kirjaa. Mieluummin kuulisin ja kertoisin tarinoita tulen äärellä. Mutta kertoja tarvitsee kuulijan, jottei kerronta olisi mieltä vailla. Maailmankaikkeuden mittaisia asioita yksin miettien voi himmentää järkensä. Siksi kirjoitan, jotta joku kuulisi kutsun tarinatulten äärelle.” Kirjoittaminen on siis se oljenkorsi, jolla yritän tavoittaan jonkun toisen, joka haluaa ymmärtää ja omistautua.

Näitä ajatuspolkuja kuljettuani minun on vaikea kuvitella eläväni maailmassa, jossa hengissä selvitäkseen minän on valittava myykö se itsensä parisuhteelle vai palkkatyölle. Nyt pitäisi vain jostakin löytää se hätäpoistumistien kyltti.

Olen hengissä vielä. Liian monta kertaa olen istunut puhepiireissä, joissa joku muu kertoo minulle, mitä minä tarkoitan ja haluan. Älä tulkitse. Kysy. Kiitos!